Aloittamisen vaikeus

Kaikki alkaa siitä, kun huomaa tarpeen muutokselle. Joskus se voi ottaa aikaa. Että huomaa mitään tarvetta. Usein sitä vaan painaa eteenpäin pää maarajaa viistäen ja yrittää nähdä edes jotain vasten kasvoja räiskivää räntäsadetta pakoillen.

Sitten kun mitta jatkuvalle räntäsateelle tulee vihdoin täyteen (toisilla se voi olla jopa 100ml, toisille riittää ihan muutama millilitra), ensin saattaa puhkua intoa: Nyt minä sen teen! Nyt minä muutan maailman, kiipeän vuorelle, aloitan laihdutuskuurin, luen 100 kirjaa, opin uuden kielen, olen parempi ihminen, työskentelen aktiivisesti saavuttaakseni unelmani, hankin uuden työn, menen opiskelemaan, opettelen tekemään ruokaa, olen armollinen itselleni tai muistan rakastaa lähimmäisiäni. Tai jotain ihan muuta.

Ja niin kauan kun se on kivaa ja tarmoa riittää, muutos on myös helppoa. Mutta sitten kun ekat märät rätit putoaa naamalle, joku tunkee lunta sisään kauluksesta tai väsyttää niin paljon, että jo sohvalta jääkaapille raahautuminen on ylivoimaista, alkaa usein puhua itselleen, että niimpä niin, ei minusta taaskaan ollut tähän. Minä olen luuseri, joka ei onnistu.

Ja jos jätämme sen tähän, jos emme taistele eteenpäin, saatamme opettaa itsemme siihen, että luovuttaminen on ihan ok. Koska eihän yksi ihminen kaikkeen pysty.

Oikeasti jotain merkittävää tapahtuu vasta, kun ylittää esteitä. Tekee silloinkin, kun ei ole helppoa. Eikä se tarkoita, että pitää joka hetki kantaa koko maailmaa selässään, vaan sitä, että kun saa itsensä ylös sieltä sohvalta, jatkaa siitä mihin jäi. Ei unohda missä oli, minne oli menossa ja miksi.

Näen, että ihmisellä voi olla maksimissaan kolme asiaa, joihin hän kiinnittää elämässään erityishuomiota samalla kertaa. Älä siis yritä muuttaa koko elämää kerralla, vaan etene askel kerrallaan. Älä rankaise itseäsi epäonnistumisista, vaan muista, että moka on lahja. Kun mokaa, tapahtuu jotain odottamatonta, jotain, mitä et olisi onnistunut saamaan aikaan, jos olisit suunnitellut sen. Joskus se voi olla jotain todella hienoa. Kiitä siitä. Ja jos mokaat, se tarkoittaa, että olet uskaltanut yrittää. Ja se on tärkeintä.

Tärkeintä on astua uudelleen sille tielle, jota haluaa kulkea, vaikka olisi poikennut sieltä jo monta kertaa. Kun on päättänyt lähteä matkalle, asettaa päämääriä, pyrkiä itsensä kanssa johonkin, etsiä itseään, antaa itselleen mahdollisuuden kasvaa, takapakkeja tulee. Se ei haittaa.

Tänään huomaan, että vaikka moni asia on mielessäni kirkas ja selkeä, perusasiat hämärtyy reunoilta. Pidän hyvin tärkeänä sitä, että en yritä olla jotain mitä en ole, enkä häpeä tai yritä piilottaa itseäni. Ja silti huomasin välillä kuinka yritän miellyttää kaikkia, häivyttää itseni ja unohdan, mistä kaikessa todella on kyse.

Minulle kaikessa on kyse siitä, että ihminen pääsee irti omasta häpeästään ja uskaltaa tehdä niitä asioita, joita pitää elämässä ja maailmassa oikeasti tärkeinä. Että uskaltaa mennä kohti omaa totuuttaan. Pysähtyy kuuntelemaan ja aistimaan totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Uskaltaa kohdata toiset ihmiset omana itsenään, tulee nähdyksi ja kuulluksi ja hyväksytyksi. Sillälailla oikeasti ja syvästi, eikä vain leikisti. Leikki voi olla aitoa ja pyhää, mutta vain leikisti ei kannata tehdä mitään, eikä pyrkiä mihinkään.

Aloita siis rohkeasti. Ja jos yksin on mahdotonta kurkottaa, niin kutsu mukaan ystävä tai rinnallakulkija. Aloita seikkailu.